10-vuotias koululainen: ”Kukaan ei huomaa minua ja hätääni”

Matti Rimpelä

YLE uutisoi 17.1.2020 nuorisopsykiatrian kuormituksen rajusta kasvusta. Kun Tampereen yliopistosairaalassa oli nuorisopsykiatrian avohoitopotilaita 2000 -luvun alussa noin 500/vuosi, viime vuonna heitä oli noin 1800. Lähetteiden lukumäärä on samana aikana kaksinkertaistunut. Kasvu on jatkunut viime vuoteen saakka. Uutinen haastatteluineen antaa hyvän ajankuvan. Siksi sitä kannattaa analysoida tarkemmin.

Professorin mukaan vakavat mielenterveyden häiriöt eivät ole yleistyneet. ”Mielenterveyden häiriöt tunnetaan, niistä puhutaan ja apua uskalletaan hakea. Nuoret ovat samanlaisia kuin ennenkin, mutta se ei enää riitä. Kaikki nuoret eivät koulussa selviydy itseohjautuvuuden ja projektiluonteisen työn vaatimuksista. Pitää kysyä, saavatko he aikuisilta riittävästi tukea? Elämän on muutenkin muuttunut yksilö- ja suorituskeskeisemmäksi. Sosiaalinen media pakottaa vertaamaan itseään muihin ja olemaan aina tavoitettavissa. Vanhempien kasvatusperiaatteet ovat muuttuneet.”

Nuoret puhuvat yksinäisyydestä, epävarmuudesta ja ulkoisista paineista sekä koulustressistä ja riittämättömyyden tunteesta. Levolle ei tuntunut olevan aikaa. Hoitoa oli vaadittava, palveluja joutui jonottamaan. Apua sai vasta, kun oireista oli tullut vakavia tai mielenterveyden häiriö oli diagnosoitu.

Mitä pitäisi tehdä? Nuoret toivoivat lähellä olevilta ihmisiltä välittämistä, kiinnostusta, ohjeita arjen hallintaan, yhdessä tekemistä ja yhteisiä pelisääntöjä. Koulussa vähemmän tulevaisuuspaineita ja virheiden hyväksymistä. Kotona lasten ja vanhempien välit kuntoon, jotta asioista on helpompi keskustella eikä niitä mieti vain yksinään.

Professori ehdotti kuntiin lisää perustason mielenterveystyötä ja erikoissairaanhoidossa määrätyn jatkohoidon tai lääkehoidon seurantaa perusterveydenhuollossa. Ministeri ilmoitti, että kouluihin ollaan tuomassa matalalla kynnyksellä tarjottavia 1–10 kerran lyhytterapiajaksoja. Oppilashuoltopäällikön mukaan ehkäisevää mielenterveystyötä pitäisi tehdä, mutta työaika kuluu suurelta osin yksilöasiakastyöhön. Asiakasmäärät koulupsykologeille ja kuraattoreille ovat suuria. Olennaista ei ole vain resurssien lisääminen. Hoitoketjun tulisi toimia.

Tays nuorisopsykiatrian erikoisalan lähetteet 2010–2019

Tays eri potilaiden määrä nuorisopsykiatrian avohoidossa

Mitä tästä uutisesta voisi oppia?

Selityksiä nuorisopsykiatrian kuormituksen kasvuun löytyi eniten nuorten arjesta kotona, koulussa, internetissä, jne., mutta myös palvelujärjestelmästä: perustasolla liian vähän resursseja, palveluja joutuu vaatimaan, hoitoketjut eivät toimi. Nuoret toivovat arjen tukea kotona ja koulussa. Ministeri ja palvelupäällikkö esittävät lisää mielenterveyshenkilöstöä ja terapiaa ja hoitoketjujen selkiyttämistä. Ehkäisevää työtäkin pitäisi tehdä.

Tuttu asetelma jo 1990-luvulta. Selitykset ja toimenpide-ehdotukset ovat eri suurelta osin eri maailmasta. Nuoret haluavat arjen tukea, asiantuntijat esittävät palveluja. Esimerkiksi Koulun lähivastuu -tutkimus projekti kertoi 1990-luvun lopussa samaa, mitä nuoret tänään. Tärkeintä on arkinen tuki, myös koulussa.

”Yksinmenestymisen näytti edelleen jäsentävän koulun arkea. Nuoret haluavat kuulua ryhmään ja luopua yksintekemisen ja yksinpärjäämisen kulttuurista. Oppilaan pitää saada kuulua opetusryhmäänsä, hänen pitää voida luottaa ja samaistua siihen toimiakseen ryhmänsä vastuullisena jäsenenä ja kokeakseen sen turvallisesti omakseen. Koulussa tulisi rakentaa vuorovaikutusta, huolehtia lähivastuuta ja lisätä nuoren positiivisia kokemuksia.

Tärkeämpää on etsiä koulunkäyntiä tukevia toimenpiteitä kuin tarkastella syrjäytymisuhkaa. (Reiterä-Paajanen U. Koulun lähivastuu. Etnografinen tapaustutkimus koulun lähivastuun kehittymisestä. Opetusvirasto. A5. Helsinki 2001).

Nuoria ei kuitenkaan kuultu tuolloin eikä tänäänkään. Kun arjen tuki ei toimi, ratkaisua ei haeta arjen rakentumisesta, vaan ministeri tarjoaa terapiaa. Tätä on testattu jo yli kahden vuosikymmen ajan, tuloksetta. Ja kuitenkin jatketaan samaa polkua. Ei hyvältä näytä.